Seison
keskellä loistelamppujen valtakuntaa,
katson
vasemmalla puolellani oleskelevia, nauravat,
minä suljen
silmäni ja kuvittelen olevani sokea.
Se kävelee
luokseni ja kääntyy eteeni sanoen
minä olen
karaév
mikä sinä
olet
ja miten minä
jäähdyn aloilleni siihen kylmään lattiaan,
sillä on
tummemmat hiukset ja jumalaiset kasvonpiirteet.
Tuijotan sitä
ja tuijotan tiiliseinää sen takana.
Tuijotan
kaikkea samaan aikaan. Silmäni.
Se sanoo
nähdään
izvinite
ja liitää
tiehensä pitkän miehen askelillaan.
En ole sokea
ja avaan silmäni, ne punaiset.
Ulkona ei
paista aurinko, ei sirppi, eikä lapsia naurata enää koskaan,
istuudun,
hetki,
kaksi, olen
unessa.
Nousen ylös,
mutta tiedän etten ole menossa mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti