50

ilma on kirkas ja päivänikin

kun katson sitä tunnen rakkahutta,

tulee nouseva kuu

eikä valoisat yöt tai pimeät aamut

ei mustaa tummempi sydämeni,
se tyhjä verinen laatikko,


enää meren alle mua hukuta

49

armassus,

silmät ovat mustia ja aurinko jossain niiden takana

minä ammun menneisyyttäni mielikuvituksettomalla aseella
ja odotan että joku ottaisi minut vielä silloin kun maa on valkoinen ja taivas sinisenä

joki ei virtaa

mitään ei ole

elä sie jätä minnuu armassus

tai mitään ei ole,



joessa lainehtivat sinertävät valot.

47

lievä surumieli, sinä
viettelevin chaos


kun hiljainen elokuva avaa silmäni ja mykistää sydämeni

tummalta taivaalta sataa lehtiä ja näen kaiken kuin peilistä


onko aika mennä onko aika maatua

asettaa mykkä sydän laatikkoon ja
heittää se joen uomaan
lehtisateen peittämäksi

hiljaiseksi verettömäksi
murehettomaksi
 soitoksi

46

laula mut suohon
niillä sanoillasi miten sairas minä olen

miten kuu heijastaa tästä valkoisesta kalvostani ja
antaa minun lentää siivettömänä

miten kolme kertaa elämäni on alkanut keväästä

tuoksuista kun maantiellä virtaa vesi ja

miten nyt se Novgorodin suloinen oranssi aurinko elää jälleen.

45

valkoisia, lunta ja verhot ja ilma ja
iho ja neljät seinät ja ikuisuus,

punainen on rakkauden väri, ne sanoo,

harmaa ei mitään,
värittömyyttä emme tunnista,
sateenkaariakaan ei ole olemassa;

ja kun minä sanon itselleni että tässä on se vääryys
luonnottomuus tai oikeasti se on sitä luonnollisinta mitä voidaan ajatella olevan,
tässä on siis se kosketus kun minä voisin heittäytyä alas rappusista
sinkoutua ahdinkooni, ahdinkoon jossa aa än tee ämmät,
aa än aat ja manaatit,
nuutinpoikaset ja joutsenet,
masennuskierteet, kansantaudit ja lemmenkipeys;
siinä on se vääryys;
ahdinkooni;
oman itseni sisälmyksiin,

sydän, tyhjä verinen laatikkoni,
keuhkot täynnä miinus kymmenen astetta,
haima ei tiedosta

>käsivarsi
käsivarsi<

niskassa on luita ja nikamia, ne raksaa,


valkoisia luita ja nikamia, verisiä,

kun punainen on rakkauden väri se kiihottaa.

tiiliseinät ovat punaruskeat ja muste ei olekaan mustaa.
viininpunainen villapaita tukahduttaa minua.


(arkistoteksti 6.2.2013)

44

Seison keskellä loistelamppujen valtakuntaa,

katson vasemmalla puolellani oleskelevia, nauravat,

minä suljen silmäni ja kuvittelen olevani sokea.

Se kävelee luokseni ja kääntyy eteeni sanoen

minä olen karaév

mikä sinä olet

ja miten minä jäähdyn aloilleni siihen kylmään lattiaan,

sillä on tummemmat hiukset ja jumalaiset kasvonpiirteet.

Tuijotan sitä ja tuijotan tiiliseinää sen takana.

Tuijotan kaikkea samaan aikaan. Silmäni.

Se sanoo

nähdään

izvinite

ja liitää tiehensä pitkän miehen askelillaan.

En ole sokea ja avaan silmäni, ne punaiset.

Ulkona ei paista aurinko, ei sirppi, eikä lapsia naurata enää koskaan,

istuudun, hetki,

kaksi, olen unessa.

Nousen ylös, mutta tiedän etten ole menossa mihinkään.

43

uneni todellisuus,

juoksen seinään ja halaan sinua

naarmut jaloissani  vaeltelevina kuin aallokko

minä hukun taas,

hukun syvimpään

ja siihen irrationaalisimpaan pakokauhuun

ja herään,

kuka mitä tässä


taivainen experientia, sinä julmuus

42

vailla todellisuudentunnottomuutta

vain naarmuja jaloissa,

ja ajatukset kaukana avaruudessa jossain,

paetkaa mua

41

hulluus
käsittämättömyys

kuvituksellisuus, se kaikkein vaaleanpunaisin,

minuus
ihmisyys

tuska, se tummin mustista värittömyyksistä,

se kun mun jalat ei kanna äärettömyyksiin eikä takaisin

itseys
tunnottomuus

se kun kuu pysähtyy taivaalle ja kaikki unohtuu

40

olemisen osaamattomuus
minä,

sitten pari tyyppiä joille olen velkaa sanoja,

minä tuijotan ettei ne menisi pois,

ja kun sisipäin huutaa kirosanojaan,
mutta
tässä
olen
silti

tyyppi katsoo mua silmiin,

näen sen lämmön

enkä osaa olla

39

siinä se on taas ja minä


katson kaikkeutta siinä
sen silmät katsoo ohitseni mutta nään itseni niissä

sen sanat leijuvat kuin tyhjiössä

se vaihtaa jalkaa viidentoista sekunnin välein,
vasen oikea vasen
neljäkymmentäviisi sekunttia,

käsissään se pitelee tšehovia


minä pelkään
se pelkää

pelko meissä asuu eikä se häädy.


oikea vasen

puoli minuuttia ja sitten elämä jatkuu.

se kertoo minulle vielä miten elämä on epätarkoituksenmukaista.

miten me olemme kaikki elämiemme maaorjia
miten

oikea vasen
tšehov vaihtaa kättään
oikea

kahden sekunnin kuluttua suljemme silmämme ja käännymme kohti aurinkoa.

38

minä näen sen nyt itsekin

auringonlaskun pimeydestä siihen kun nurmi tuoksuu yölle

ja kun minulla on vähän kylmä

onko sulla kylmä

ja siitä kun en tiedä mitä minun piti sanoa,

siitä kun elämä soljuu valovuosia eteenpäin jonkun muun kanssa

siitä kun sade kuivuu asfalttiin ja

tiedän että just täällä mun pitää olla,

utopistinen ja hölmö.

37

minä itkin

onnesta surusta onnesta

tietämättömyydestä tulevaisuudesta

tulevaisuudettomasta

hänen sanoistaan

kutsu mua

tunne miltä mun hiukset tuoksuu

miltä maailma näyttäisi ehjemmältä kaksin

nelin silmin

näkymättömyydestä

ja kun sitten

minä katson kaiken ohi

ehjemmältä, sanoisin,

tämä maagisuus,

uusin silmin turtana kaikesta,

ehkä näen siksi kaiken paljon paremmin

36

elämää ei ole ainainen harmaus
sanon
poistan sen lopun edeltävän
löydän surusilmäisen takin olen onnellinen
ja kun vertaan itseäni siihen kahden vuoden takaiseen

sydän rikki
tyhjänä, verisenä laatikkona,
päivissä ne samat soinnut
samat taivaat maat joet
joen virtaukset sen raivo

ja samat kirjat samat kasvot
tuhat kilometriä on nyt ei yhtään
lopun edeltävää ei käy kieltäminen

mutta mikä se on

35

elämä sanoo minulle että se on vaan kangastus
vailla todellisuutta

tapan itseni tähän rakkaudenjanoon kuollakseni

kun harhanäky taas katoaa

lipuu ylleni verho mustaa,

lopullisuus ja

kaunolla kaipuu