44

nämä diimonit, kuin syövät

meitä ainaisina,

kyselevät hämärän peiton alla

ruumiinavauksista

oikeustieteellisistä ja

kylpyhuoneessa pakastinmurhiksi tehdyistä 

laulamattomista lintusista,

tehdyistä synneistä tietämättömistä,

lumen peittämistä betonimurtumista,

ihmismielten tyhmyyksistä ja

keskeneräisten vuodetuista rippehistä,

kyselevätkin kuin arvuuttaisivat:

missä yksi syntyy kun viisi kuolee

  missä joku nauraa kun minä itken

43

mitä näitä nyt on

niitä ihmeitä

kun kesän kirkkaus muuttuu loskaksi

taivaan punaisuus mustaksi,

hiljaa keskeytyvät elämänalut

jäävät hiljaisiksi

ja sateestakin tulee tuhkaa

meistä sen oli 

muaksi sen on tulema

IKUISUUS 14

suren

kun en muutakaan voi

ja ikävöin ikuisesti

aina ja aina

elokuista taivaallisuuksiin

kaikista rakkauksista
kaikesta sinulle,

olemisista olemattomuuteen

kuihdusta kuiluuni

menetetyt ja mystiset palot,

kultaiset sydämet siinä sun vierelläs

vehreimmät kuusirivit ja oranssit valot,

toisen päivän aamu seitsemän

sadetta

ja sitten sinä vain suljit silmäsi

40

aurinkoni käsillä kultaiset ohdakkeet

silloin mennyttä on

harmaan taivaan äärettömyys

kuilujen pimeydet

ja minä samassa kysyn siltä mitä se on

se kun taivas tyyntyy

eikä silkkistä merta enää ole

ja kun kuilussani sytytetään valot 

sieltä löytääkin kiipeämättä ylös

ja kun tyhjästä verisestä laatikosta löytyy yhtäkkiä punaisia ja 

valkosia soluja

ja verisiä hiutaleita ja 

punaisinta, kirkkainta plasmaa

hehkuvaa

kaukana kultaisuuttaan kimaltelevat ohdakkeet

minun oma katseeni niissä tervehtii takaisin,

olen aurinkoni löytänyt

pyytänyt 

tahtonut

IKUISUUS 12

Tänään en kerro huomisesta
vihertyvästä mullasta
kuusirivistön tuoksuista



tähtitaivaan tummuudesta
tuohusten kyynelistä kämmenellä
en tuoksuista mun hiuksissa


en kultaisesta sydämestä
en huomisesta
en viime vuodesta

ikuisuudesta
armosta,
susta.


//2.8.2016

38

kun asetan
käteni
sormeni (sinister)
nivelet jänteet verisuonet punasoluineen
deltoideukset bicepsit tricepsit keskifalangit radiuksen ja ulnan proximaalisesti vierellesi

ja kun

elokuiset exitukset,
surun murtamat,
auringonlaskujeni demonit,
murehista muovaellut kirjeet ja

riivatut hassut ihmiset tummissa

metacarpaalisi (dx.) palmonaarisesti siinä sternocleidomastoideuksellani lepää,

minua sykähdyttää.

IKUISUUS 10

auringonlaskuun

tyhjä talo vaipuu

sateen jälkeen nurmesi vihertää

taivaalla ei ole enää ääntä

36

kuinka kaunis maailma

elämää siellä ikuisuudessa ei ole,

siellä on ikuisuus ja kirkkaan taivaan tähtiä

levollisen muan lämpö

kylmyys 

ja routa

ja mitä minä siitä ikuisuudesta

ikävän

kylmyyden

surun

35

minä sinun sylissäsi
pitelen omia perhosiani,
ja katso! niiden veriset siivet
kuinka ne loistaen lentävät pois,

käteni sinun kädessäsi,

tähän minä jään,
 enkä sure enää

34

rakkaus

sinisestä taivaasta tulee punainen

kädestä lämmin

ja yhtäkkiä ei ole hallaa maata eikä synkkää taivasta eikä nouseva kuu kierrä ketään
ja lumi leijailee ylöspäin tehden minusta painottoman ja ne perhoset,
ne perhoset joita olen ikäni surrut, ne perhoset jotka osaa lentää avonaisesta ikkunasta verhon alta kun syysilma illaksi jäähtyy ja taivas kuin lemmestä punertuen ilakoi vuoksemme ijankaikkisen avaruuden alla ja miten muu maailma saa pysähtyä tai kiitää ohitsemme, miten kukat niityillä puhjeta täydellisimpään kukkaansa ja lakastua jälleen,

ja kuinka kauniisti auringon antaa valjeta läpi verhojen

33

minun rakkauteni

kevyt auringonvalo ikkunan takaa ja
leijailevat lumihiutaleet hiljalleen,

sinun hymysi kun katson sinua


anna minun olla tässä, vieressä

IKUISUUS 6

Kuolema, sellainen
ikuinen
koskettava

kämmenselin
käsivarsin

puoli vuotta kylmänneen otsan,

ja se amygdalani kuolema,

ja sitten kun ilmestyy sisäisiä suruja,

sisäelinteni arvoitukset;

"Minne se on mennyt, 
voiko se nähdä minut vielä, 
tietääkö se miltä minusta tuntuu,
miten rakastan sitä."

IKUISUUS 5

ilolle, kaikelle sille vuosien ilolle,

surusilmien tyhjälle katseelle

mustille kankaille ja kalman iholle niiden alla

valkoisille kynttilöille tien reunassa

maksetuille hautapaikoille

hyljätyille yksinäisille

maasta olen tullut ja maaksi on minun jälleen tuleman

mustille varjoille lauluissa

muinaisille vainajille

yhdeksäntoista vuotta muatuneille leposijoille

kuumalle vahalle kämmenellä

mustalle saattueelle syksyn sateessa

tuulen pieksämälle koivulle

kirkkokadun ikuiselle tyhjyydelle

jäiselle maalle täynnä kukkia

sairauden syömille

viimeisille sanoille ja kyynelille lattialla

kasvoille maan mullassa

muasta olen tullut,

muaksi on siun jälleen tuleman.