45

valkoisia, lunta ja verhot ja ilma ja
iho ja neljät seinät ja ikuisuus,

punainen on rakkauden väri, ne sanoo,

harmaa ei mitään,
värittömyyttä emme tunnista,
sateenkaariakaan ei ole olemassa;

ja kun minä sanon itselleni että tässä on se vääryys
luonnottomuus tai oikeasti se on sitä luonnollisinta mitä voidaan ajatella olevan,
tässä on siis se kosketus kun minä voisin heittäytyä alas rappusista
sinkoutua ahdinkooni, ahdinkoon jossa aa än tee ämmät,
aa än aat ja manaatit,
nuutinpoikaset ja joutsenet,
masennuskierteet, kansantaudit ja lemmenkipeys;
siinä on se vääryys;
ahdinkooni;
oman itseni sisälmyksiin,

sydän, tyhjä verinen laatikkoni,
keuhkot täynnä miinus kymmenen astetta,
haima ei tiedosta

>käsivarsi
käsivarsi<

niskassa on luita ja nikamia, ne raksaa,


valkoisia luita ja nikamia, verisiä,

kun punainen on rakkauden väri se kiihottaa.

tiiliseinät ovat punaruskeat ja muste ei olekaan mustaa.
viininpunainen villapaita tukahduttaa minua.


(arkistoteksti 6.2.2013)

44

Seison keskellä loistelamppujen valtakuntaa,

katson vasemmalla puolellani oleskelevia, nauravat,

minä suljen silmäni ja kuvittelen olevani sokea.

Se kävelee luokseni ja kääntyy eteeni sanoen

minä olen karaév

mikä sinä olet

ja miten minä jäähdyn aloilleni siihen kylmään lattiaan,

sillä on tummemmat hiukset ja jumalaiset kasvonpiirteet.

Tuijotan sitä ja tuijotan tiiliseinää sen takana.

Tuijotan kaikkea samaan aikaan. Silmäni.

Se sanoo

nähdään

izvinite

ja liitää tiehensä pitkän miehen askelillaan.

En ole sokea ja avaan silmäni, ne punaiset.

Ulkona ei paista aurinko, ei sirppi, eikä lapsia naurata enää koskaan,

istuudun, hetki,

kaksi, olen unessa.

Nousen ylös, mutta tiedän etten ole menossa mihinkään.